Helmihaukun Wilma "Muusa"
27.2.2005 - 8.11.2005
Yhdeksän vuotta sitten saatettiin meidän kaunis pieni Muusa ikuiseen lepoon. Voiko siitä olla jo niin kauan... Se päivä ja kaikki sitä ennen tapahtunut ovat vieläkin tuoreina mielessä. Harmittomalta vaikuttanut vaiva muuttui yhdessä yössä painajaiseksi. Kipua, kärsimystä, pelkoa. Kuvia, joita ei saa koskaan pyyhittyä pois mielestä. Syyllisyyttä. Olisiko pitänyt huomata jo aiemmin? Olisiko jotain voinut tehdä toisin? Toivoa ei koskaan menetetty, mutta lopulta oli pakko luovuttaa. Muusa nukkui rauhallisesti pois, kun mitään ei ollut enää tehtävissä.
Silitin kyyneleet silmissä Muusan pehmeää turkkia viimeistä kertaa ennen laskua viimeiselle leposijalle. Oli niin helpottavaa nähdä, että kaikki kipu oli kadonnut Muusan kasvoilta. Se näytti aivan omalta iloiselta itseltään, siltä, että se olisi voinut seuraavana aamuna herätä uuteen päivään kuin tätä tragediaa ei olisi koskaan tapahtunut. Sellaisena haluankin Muusan muistaa. Tuntui niin tavattoman väärältä jättää Muusa yksin pimeään, routaisen maahan kaivettuun pieneen kuoppaan peittonaan vain kerros multaa. Oli hyvin vaikea tajuta, että se olisi lopullista. Että Muusa ei enää kertaakaan heiluttaisi häntää tai vikisisi riemusta meidät nähdessään. Jäi vain tyhjyys ja suru. Niin väärin, että nuoren koiran elämä loppuu ennen kuin se on kunnolla ehtinyt edes alkaa. Elämä ei ole aina reilua.
Kiitos Muusa siitä lyhyestä ajasta, jonka saimme viettää kanssasi! Muistot haalistuvat, mutta ne eivät katoa koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti