Viralliset selkäkuvat

Kevään viimeinen koulupäivä oli torstaina. Lopputyö on palautettu ja hyväkstytty, seminaarinkin sain pidettyä tiistaina (jännitti hurjasti, mutta selvisin!). Enää yksi tentti suoritettavana harjoittelun lisäksi, niin sitä ois sitten valmis farmaseutti. Harjoittelun aloitan maanantaina sairaalalla ja sieltä olisi töitä tiedossa koko kesäksi. Ihan huikea juttu kaikin puolin. Frodolle se tietty tarkoittaa sopeutumista pidempiin yksinolojaksoihin päivisin, mutta ainahan se on ollut kiltisti kotona.

Nyt kun pahimmat koulukiireet on ohitettu, palataanpa niihin viime viikolla otettuihin selkäkuviin.

Eläinlääkärin mielestä kuvissa ei ollut mitään huomautettavaa ja saatiin lupa jatkaa agilityä. Tässä vaiheessa olin kyllä oikein hyvillä mielin, mutta silti jäin jännityksellä odottelemaan kennelliiton lausuntoa.

Lausunnosta kilahti ilmoitus sähköpostiin jo viime perjantaina ja sydän hakaten menin heti sen omakoirassa maksamaan. Samoin tein sain lausunnon näkyviin, ja eihän se valitettavasti puhdas ollutkaan.

Frodolla on siis yksi (osittain) kalkkeutunut välilevy, joka sijaitsee neljännessä rintanikamassa. En jaksanut merkata sitä nuolella noihin kuviin, mutta kyllähän se sieltä näkyy kun osaa katsoa. Tätä vähän pelkäsinkin, sillä Frodon veljellä ja velipuolella on myös kalkkeutuneita välilevyjä. Kalkkeumien on useissa tutkimuksissa osoitettu olevan perinnöllisiä. Toisekseen selästä löytyi LTV1, jota olinkin jo omatoimisesti sihrustellut vuoden takaisesta lonkkakuvasta. Tämä on nykytietämyksen mukaan merkityksetön muutos, se ei aiheuta koiralle oireita eikä haittaa harrastamista mitenkään. IDD taas... En nyt oikein tiedä mitä siitä pitäisi ajatella.

IDD eli intervertebral disc disease on kondrodystrofisilla roduilla esiintyvä ennenaikainen välilevyn rappeumasairaus. Rappeutuneet välilevyt havaitaan röntgenkuvissa kalkkeumina, mutta aina esimerkiksi pienet kalkkeumat eivät näy kuvissa, joten todellisen määrän saa selville vain histopatologisilla menetelmillä. Välilevytyrän (eli kansanomaisesti mäyräkoirahalvauksen) ja kalkkeutuneiden välilevyjen yhteys on kuitenkin selvä, vaikka tyrä ei aina kehitykään kalkkeutuneeseen nikamaväliin. Suomeksi aiheessta löytyy erinomainen kirjallisuuskatsaus, joten en mene tässä sen tarkempiin yksityiskohtiin.

Nyt sitten kovasti pohdiskellaan, onko agilityn harrastamista järkevää jatkaa tämän lausunnon perusteella. Sanotaanko, että tieto lisää tuskaa tässäkin tapauksessa. Yksi kalkkeutunut välilevy ei kuitenkaan ole merkittävä välilevytyrän riskitekijä, mutta ei sen merkitystä tule vähätelläkään.

Katselin KoiraNetistä viime vuosina agilityssä startanneita corgeja (pemuja ja cardeja) sekä niiden terveystuloksia. Yllätyin, miten vähän kisaavia koiria oli kuvattu selän osalta, ottaen huomioon lajin kuormittavuuden ja corgin rakenteen. Pikaisella selailulla löysin vain kaksi koiraa, joilla oli virallinen selkälausunto ja näistäkin toisella oli IDD1. Ihan lohduttavaa huomata, että tämä koira näyttäisi kisaavan edelleen aktiivisesti kolmosluokassa. Tiedän myös tänä vuonna kymmenen vuotta täyttävän cardin, jolla on useampia kalkkeutuneita välilevyjä eikä koira ole koskaan oireillut selkäänsä.

Lillin välilevykalkkeuma. (Kuva napattu ell ruudulta puhelimella, joten pahoittelen kursoria.)

Omakohtaistakin kokemusta löytyy, sillä Lillillä on yksi kalkkeutunut välilevy rintarangan loppupäässä. Tämä löydettiin vajaa vuosi sitten, kun Lilli meni kipeäksi ja soittelin kiireellä läpi kaikki maakunnan päivystävät eläinlääkärit, kun vaikutti, että sen mahassa on jotain häikkää (selkäoireilu itse asiassa helposti muistuttaa mahakipua). Tämä on ainoa kerta, kun Lilli on mitenkään tuota oireillut. Diagnoosin jälkeen koiraa ei laitettu pumpuliin, vaan se elää edelleen täysipainoista, aktiivista metsästyskoiran elämää. Eläinlääkäri vain totesi, että välilevy ei välttämättä koskaan oireile uudestaan tai sitten oireilee. Aika näyttää. Sen perusteella ei siis ole järkevää lähteä rajoittamaan koiran elämää.

Sitten taas yhden kroonisen selkäkipukoiran omistaneena tahtoisin välttää ihan kaikki mahdolliset ja mahdottomat riskit. Toisaalta Kössikin harrasti agilityä yhdeksän vuotta täysin ongelmitta, oireilu alkoi yllättäen kun koira oli juoksennellut päivän vapaana. Vahva oletus on, että jotain sattui Kössille tuona päivänä. Mutta koska kukaan ei nähnyt mitään, kaikki on vain arvailujen varassa. Siitä olen kuitenkin varma, etten enää koskaan haluaisi omistaa yhtään kroonikkoa. Kössistäkin olisi totuuden nimissä pitänyt päästää jo paljon aiemmin irti.

Mutta ainakin näiden tietojen valossa jatketaan harrastusta nykyisellä tasolla. Lähinnä siis lyhyitä radanpätkiä rimat alhaalla, eikä kontaktiesteitä ole tarkoitus harjoitella vielä pitkään aikaan. Kaivelen aiheesta vielä lisää tietoa ja katsotaan sen perusteella, mitä tuleman pitää.