Heinäkuussa havahduin ensimmäisen kerran siihen, että Kössin kuolemasta on yli puoli vuotta. Tänään havahduin siihen, että kohta siitä on jo vuosi. Jotenkin tuntuu, että aika on pysähtynyt siihen jouluaattoiltaan, jolloin jouduin tekemään elämäni raskaimman päätöksen koskien parasta ystävääni. Ihan kuin se päivä olisi ollut vasta viime viikolla.
Elämä on ollut aika pitkään yhtä tunteiden vuoristorataa. Syyllisyys. Olisiko Kössin hyväksi vielä voinut tehdä jotain? Katkeruus. Miksi muut koiravanhukset saavat elää pitkään ja terveinä, kun Kössi ei saanut? Epäilys. Haluanko edes jatkossa omistaa koiria, kun niistä luopuminen on näin raskasta? Suru. Miten sitä rasittavaa höppänää voikin olla näin kova ikävä?
Kaikesta huolimatta elämä jatkuu. Pakkohan sen on jatkua. Kössi nukkuu nyt taivaan sohvilla ja minulla on onneksi Frodo täällä kaverina. Pyörähdettiin iltapäivällä hautausmaalla viemässä Kössille kynttilä ja tietenkin Frodo pääsi mukaan. Voi sitä riemua, kun se sai juoksennella pöhelönä ympäriinsä märkien lehtien seassa. Kyllähän sitä väkisinkin alkoi hymyilyttää muuten niin harmaan päivän keskellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti